Tekstit

Askel kaks, stop

Tähän postaukseen ei tuu kuvia, kun ei oo jaksanu kuvata mitään. Ei edes ikkunasta puiden lehtiä. Tosin eipä niissä kuvattavaa oliskaan.
Mistähän edes alottasin, joo viime vuodesta lähtien oli tarkotus kirjotella joka kuukausi jotain. Mutta jotenkaan ei vaan saanu irti mitään itestään ennen tätä.
Tääkin rustaus tulee pitkästä aikaa yöllä, kun yhessä vaiheessa olisin ollu jo nukkumassa tähän aikaan. Mut jotenkin ne vanhat paskat jaksaa nostella päätään tähän aikaan vuodesta. En halua, en pysty, eikä oikeestaan edes huvita.
Yleensä ihmisen mieli piristyy kun tulee kesä, mutta oma mieli vaan tummenee ja uppoo niihin syviin vesiin. Jotenkin nää kesät saa mut vaan niin pahalle mielelle ja jäämään sinne kotiin. Vaikka ilma ois kun morsian, kaikilla kivaa ja niin pois päin.
Paha olo ei johdu ihmisistä, eikä edes (taas) siitä etteikö "kehtais" tän näkösenä mennä ulos. Vaan se on siellä syvällä pääkopan uumenissa.
Ja taas tulee vielä enemmän entisestään se "vieraantuminen" …

Hobbit in the big world

Kuva
Otsikko ei itseasiassa liity itse postaukseen mitenkään, mutta täytyihän siihen joku keksiä.
Viime jutusta onkin jo yli kuukausi, joten eiköhän nyt ole hyvä hetki kirjoittaa taas jotain. Jos vaikka pitäytyisi nyt tässä yksi postaus kuukaudessa-tyylissä.

Mutta mitä on tapahtunut taas kuukauden jälkeen? Tai mihin ollaan päästy sitten siitä, kun kirjoitin ensimmäisen kerran heinäkuussa asioita ja fiiliksiä omasta mielen sopukoista.
Voinen sanoa, että kesästä lähtien on tämä tasapainoilu ja kulkeminen päivä toisensa jälkeen ollut aikamoista kompurointia ja horjumista enemmän ja vähemmän. Mutta siitä huolimatta yrittänyt saada parempaan suuntaan omaa mielentilaa ja minäkuvaa.

Ei se mitenkään helppoa ole ollut lainkaan, eikä todellakaan mikään yllätys tällaiselta jääräpäiseltä persoonalta jonka päätä / ajatusmaailmaa on hankala ruveta yhtäkkiä muuttamaan. Siitä huolimatta sitä on täytynyt tehdä, ihan ensimmäisenä täytyi ottaa kunnolla etäisyyttä ihmisiin. Sen takia, että saa riittävästi til…

Kun se ei näytä siltä, miltä pitäis

Taas näin, kun iskee hiljaisuus ja mistään ei oikeen kuulu mitään, tulee vaan fiilis kirjottaa. Eikä oikeestaan viime postauksesta mitään uutta, mennään samalla vanhalla kaavalla taas. Tai pitäiskö sanoo, ahdistutaan ja voivotellaan kun mikään ei oo hyvin. Tai itseasiassa onhan mulla, mutta pään sisällä ei vaan tunnu aina siltä. Sekin jo riittää että, sut on aikoja sitten diagnosoitu maanis-depressiiviseks + lievä skitsofrenia, ei auta asiaa lainkaan. Ja kyllä, mustaa valkosella jopa.

Mutta se ei oo pointti koko jutussa nytkään (pelkkä taustatekijä ehkä), kuinka ahdistavalta tuntu käydä taas vaa'alla. Ei, se ei näyttäny 50kg niinku olisin halunnu. Se näytti 9kiloo enemmän, missä vaiheessa tuntu että kaikki maailman seinät kaatuu ryminällä niskaan. "Sä mokasit". Teki mieli potkasta se vaaka seinään siinä vaiheessa, mutta oli pakko pitää vaan pää kylmänä ja katkerasti hiljaa pettyä.

Olisin voinu alkaa piirtään siinä vitutuksessa, senhän mä osaan. Tai no omasta mielestä jos…

Liikaa ajatuksia pienessä päässä

Oon pitkän aikaa nyt miettiny, miten ja kenelle kertoisin ja purkaisin asioita pään sisältä. Mutta rehellisesti sanottuna en keksiny yhtään ketään tuttava/kaveripiiristä, jolle voisin alkaa "tilittään". Jotenkin tuntuu että ihmiset ei ymmärrä, tai kun ne yrittää ymmärtää niin se menee liian väkinäiseks jo molemmin puolin.
Luulin itseasiassa jo päässeeni yli tästä, minkä kanssa väänsin ja tappelin tosi monta vuotta sitten. Niitä pienen pieniä tunnepyrähdyksiä en oo sen jälkeen laskenu mukaan, kun ne on 1-2päivän aikana menny sit ohi. Podin 15-17vuotiaana anoreksiaa, en sietäny silloin itteeni mitenkään, se about 40kilonen luuranko oli lihava ja oksettava olento, kun katto peiliin. Suunnilleen 18-vuotiaana aloin tosi hitaalla tahdilla pikku hiljaa syömään ja näkeen itteni ihan siedettävän näkösenä, kun alko massaakin vihdoin tulla luiden päälle. Kuukausi kuukaudelta se alko tuntua paremmalta ja itekin huomas, miten sitä voi paremmin kun aiemmin. Toki huonoina päivinä tuli ajo…